Ajattelin hieman tutkia kuvaa minimalismin kautta. Ajatukseni on siirtää kuvaa osaksi sellaista maailmaa, jossa kuva ei tunnu enää välttämättä valokuvalta, vaan se voisi olla esimerkiksi maalaustaidetta, tai kuvaa joka mielummin lähestyy grafiikkaa ja muodot voivat lähestyä piirroshahmoja.. Värisävyjen vaihtelut ja hennot sävyt muodostavat kuvan rakenteen ja kuvan yksityiskohdat jättävät paljon tilaa mielikuvitukselle. Esimerkiksi tarkempienkin kuvien tausta on tavallista kaupunkimaisemaa ikkunan takaa, eikä katuliikenteestä voi tunnistaa oikein autoja tai edes taloja.
Liiottelen kuvissa yksinkertaisuutta ja etsin rajoja, jossa kuva lakkaa olemasta valokuva. Kännykkäkuvien ja studiokuvien edustama maailma yleensä näyttää kuvissa koko kuva-alasssa tarkalta ja on samalla usein syy, joka eniten aiheuttaa harmia, kun siirrytään järjestelmäkameroiden käyttöön. Monesti kuvissa lähtökohtaisesti vaaditaan suurta syväterävyyttä ja halutaan, että kaikki yksityiskohdat ovat kuvassa tunnistettavissa, mutta jo hieman suuremman kennon ja usein vielä melko pienivalovoimaisten putkien tuottama kuva on selkeästi pienemmältä alueelta terävää, kun on ollut pokkareissa. Toisessa ääripäässä, tyypillisesti luontokuvauksessa käytetää pitkiä teleobjektiivejä, joissa tuo terävyysalue jää melko lyhyeksi ja vain kohde toistuu terävänä.
Näissä, lähinnä makrokuvissa mennään ehkä vielä pelkistetympään ilmaisuun, ja tuodaan äärimmäisen lyhyellä tarkennusetäisyydellä ja täydellä aukolla vain tuo aavistus terävästä kohdasta hallittuun paikkaan kuvassa. Kuvakomposition pyrin aina luomaan niin, ettei kuvaa tarvitse jälkikäteen rajata. Kuvan sävyjä, kontrastia, valoisuutta on muokattu, mutta pyritty säilyttämään luonteva tunnelma. Äärimmäisyyksien kokeileminen on välillä kiinnostavaa, eli seuraavaksi pitää pyrkiä mahdollisimman suureen syväterävyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti