Pisarakuvioita ja valopalloja

Sateisen Juhannuksen seurauksena piha on täynnä mukavaa kuvattavaa ja kuitenkin jotain hieman erilaista, mitä normaalisti muuten tulee kuvattua. Varjot, kimmeltävät pisarat, pisaroista heijastuvat maisemat, valopallot ja muut valokuviot saavat mielikuvituksen liikkeelle ja kuviin välillä enemmän eloa.

Ilmaisukeinona lähes aina huomaan palaavani hyvin lyhyeen syväterävyyteen, eli lähes täyteen aukkoon. Uusien ja heiman uusia rajoja etsivien kuvauskohteiden löytäminen antaa uusia mahdollisuuksia sekä harrastamiselle, mutta myös laajemmin kaikkeen kuvailmaisuun. Tekninen leikittely hieman ohi objektiivin teknisen suorituskyvyn takaa kuviin hieman sitä uutta koukkua. Kapea terävyysalue on lähes aina ilmaisun kannalta helpompi ratkaisu.Sekä erilaisten objektiivistä johtuvien virheiden, linssiheijastusten tarjoamana, kuva saa helposti kiinnostavia muotoja, joita ei tule esille niin helposti pientä aukkoa käytettäessä. Pienellä aukolla linjojen, kontrastin ja värien merkitys korostuu, kun keinovalikoimasta puuttuu yhdet tärkeimmistä ilmaisukeinoista, eli korostus syväterävyyden kapeudella.

Näissä kuvissa käytetty objektiivi on Sigma EX 105mm 2.8 Macro ja Kenkon loittosarjaa yhteensä 57mm. Suurennussuhde on reilu 2x, koska tarkennusetäisyys on pääsääntöisesti alle 10 cm.

Makrokukkia

Ajattelin hieman tutkia kuvaa minimalismin kautta. Ajatukseni on siirtää kuvaa osaksi sellaista maailmaa, jossa kuva ei tunnu enää välttämättä valokuvalta, vaan se voisi olla esimerkiksi maalaustaidetta, tai kuvaa joka mielummin lähestyy grafiikkaa ja muodot voivat lähestyä piirroshahmoja.. Värisävyjen vaihtelut ja hennot sävyt muodostavat kuvan rakenteen ja kuvan yksityiskohdat jättävät paljon tilaa mielikuvitukselle. Esimerkiksi tarkempienkin kuvien tausta on tavallista kaupunkimaisemaa ikkunan takaa, eikä katuliikenteestä voi tunnistaa oikein autoja tai edes taloja.

Liiottelen kuvissa yksinkertaisuutta ja etsin rajoja, jossa kuva lakkaa olemasta valokuva. Kännykkäkuvien ja studiokuvien edustama maailma yleensä näyttää kuvissa koko kuva-alasssa tarkalta ja on samalla usein syy, joka eniten aiheuttaa harmia, kun siirrytään järjestelmäkameroiden käyttöön. Monesti kuvissa lähtökohtaisesti vaaditaan suurta syväterävyyttä ja halutaan, että kaikki yksityiskohdat ovat kuvassa tunnistettavissa, mutta jo hieman suuremman kennon ja usein vielä melko pienivalovoimaisten putkien tuottama kuva on selkeästi pienemmältä alueelta terävää, kun on ollut pokkareissa. Toisessa ääripäässä, tyypillisesti luontokuvauksessa käytetää pitkiä teleobjektiivejä, joissa tuo terävyysalue jää melko lyhyeksi ja vain kohde toistuu terävänä.

Näissä, lähinnä makrokuvissa mennään ehkä vielä pelkistetympään ilmaisuun, ja tuodaan äärimmäisen lyhyellä tarkennusetäisyydellä ja täydellä aukolla vain tuo aavistus terävästä kohdasta hallittuun paikkaan kuvassa. Kuvakomposition pyrin aina luomaan niin, ettei kuvaa tarvitse jälkikäteen rajata. Kuvan sävyjä, kontrastia, valoisuutta on muokattu, mutta pyritty säilyttämään luonteva tunnelma. Äärimmäisyyksien kokeileminen on välillä kiinnostavaa, eli seuraavaksi pitää pyrkiä mahdollisimman suureen syväterävyyteen.