Sivut

31.1.2014

Lappia Saariselältä katsottuna

Matka kuntoutukseen ja sieltä edelleen koeluontoiseen kuvausreissuun lähti liikenteeseen kotoa Helsingistä, sunnuntaina 12.1.2014. Junalla ensin kohti Oulua, tuttavan kyydillä kuntoutuspaikkakunnalle Rokualle ja edelleen 17.1. perjantaina Junan ja bussin kyydillä Saariselälle Kaunispään etelärinteeseen. Mukana reissussa oli 3-viikon vaatteet ja mittava kasa kuvausvälineitä, yhteensä rinkka kamerareppu ja erillinen kassi. Varusteisiin kuului tietokone ja paljon muuta tarpeellista rekvisiittaa, latureita, jatkojohtoja jne. yhteensä noin 30kg.


Säätila vaihteli melkoisesti, taivas oli usein pilvessä tai vähintäänkin pientä pilviharsoa. Lämpötila oli alimmillaa alle -30 ja rajoitti lähinnä oman pakkaskestävyyden osalta kuvaustoimintaa ja alkuun olikin hyvin kylmää. Lämpimimmillään lämpötila kävi -7 asteessa. Kovimmilla pakkasilla piti käyttää hieman nopeampia ISO-arvoja, ettei kasvot ja sormet kylmettyisi, mutta saatoin käyttää välillä hyvinkin pitkiä valotusaikoja ilman ongelmia ja kohina ja kuumat pikselit eivät ainakaan tuolla tulleet lainkaan esiin erittäin pitkistä suljinajoista huolimatta. Maisemat olivat tutut, joten liikkuminen siellä kylmyyttä lukuunottamatta oli kohtuullisen helppoa. Suuri osa ajasta oli hämärää tai pimeää, vain osina päivistä tuo oranssi pallo pysyi jonkin aikaa esillä kun usein taivas oli pilvessä. Kuvauspaikat olivat ennestään pääosin tuttuja ja kireän pakkasen vuoksi mielummin rajoittinkin menemisiäni vain tuttuun ympäristöön. Kaunispään pulkkamäki oli jo viimevuodelta tuttu, kun muutamaa viimeistä päivää lukuunottamatta liikuin yksin ja paljon myöhäiseen ilta-aikaan. Vieraassa paikassa ei ole hyvä yksin pimeällä kulkea, jos sattuisi kylmettämään tai loukkaamaan itsensä paikassa, jossa ihmisiä ei liiku juuri lainkaan.


Pidemmillä kuvausretkillä ihmettelin, ettei monesti -20 astetta rajumpikaan pakkanen vaikuttanut paljoakaan kuvaamiseen. Ehkä suurin yllätys oli kuumien pikselien puuttuminen, kun muistaisin niitä vielä viimevuonna hieman esiintyneen erityisen pitkissä valotuksissa, joista pisimmät taisivat olla lähes 5 minuuttia ja tyypillisestikin 3-4 minuuttia.

Se mitä jäin paljon kaipaamaan, oli ihmiset, turistit tai vaikka paikalliset, joita olin varsinaisesti lähtenyt kuvaamaan. Revontulienkin suhteen oli tilanne melkoisen heikko, kun vain muutamaan kuvaan sain ehkä pientä vihreää taivasta näkyviin ja sekin tasasävyisenä. Viimevuonna samaan aikaan oli tuo väriloiste jotain aivan muuta ja niistä on vuoden 2013 tammikuussa kaksi postausta.



Pulkkamäen varressa on paljon  näettävää ja koettavaa. Hurjimmalta näyttää mäenlasku tavallisilla suksilla lähes pulkkamäensuuntaisesti ja mäen pituus on noin 1,2 km. Itsekin monesti tuli pulkalla laskettua ja myös matkalla kuvattua, joista parhaimmillaan saavutin noin 35 km/h nopeutta. Ilman kameraa olisi varmasti vauhti lähes tuplaantunut.


Sininen hetki tuli koettua lähes jokaisella kuvausreissulla ja tuo värien monokromaattisuus  kiehtoo. Sävymaailma jää pastelliväreihin, paitsi yöllä. Kirkkaina öinä saattoi ylhäällä olla hämmentävän näköistä, jos vain ei ollut rillit huurussa. Kontrasti ja maiseman veitsen terävyys on ehkä yökuvaamisen yksi hienouksista. Vaikka keskustan valot eivät kovin voimakkaasti valaise, oranssinkelmeä valo on se nykypäivän valo, joka pilaa nopeasti kaikki maisemat.




Iisakkipään huippu antaa hieman erilaisia näkymiä, mutta kuten kuvastakin näkee, ei väentungos vaivaa rinteitä. Jopa 10 minuuttia ilman, että missään rinteistä näkee laskijoita, välillä hieman lannisti omaa tekemistä. Samaan tunnelmaan ei tietysti pääse, kun odottaa muutaman viikon. Silloin kaikki rinteet pullistelee hiihtolomalaisia.








 Ehkä se, mitä opin tästä kuvausreissusta oli erityisesti liittyen säätilaan. Yllättävintä on kameran kestäminen kylmässä kovimmillakin pakkasilla, kunhan mitään höyryä ei pääse kameran linsseihin. Pisimmillään -20 asteen lämpötilassa päivän aikana vain tupla-akut varusteena, kamera toimi kylmässä lähes kellon varmuudella, mutta objektiivien tarkennus saattoi hieman takkuilla, mutta manuaalisäädöillä oli pimeessä muutenkin toimittava. Lisäksi iso kysymys oli päivittäin, mitä laittaa päälle. Tarpominen rinnettä ylös saa kylmässäkin hien pintaan ja on toisaalta vaikeaa sovittaa omaa nopeutta ja tarvetta liikkua ulkona. Monesti vaatetus, jossa tuli maksimoitua alkuun sopiva olo, saatttoi kääntyä äkkiä päälaelleen, kun reilun 160m korkeuserolla tuli kavuttua rinnettä ylös. Yleensä pysähtyminen kuvaamaan sai paikat kylmettymään alta aikayksikön ja verrattaen maltillinen määrä hyvin hengittäviä vaatteita osottautuivat parhaiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lukijat